Tänään kävin koululla auttelemassa. Viidesluokkalaiset tekivät punontatöitä. Täällä ei ole kässätunteja erikseen. No, hämmästykseni oli suuri, kun oppilaat eivät osanneet tehdä umpisolmua. Avuttomuus tällaisessa käytännön asiassa tuntuu kummalliselta. Kuitenkin monilla oppilailla oli jalassaan nauhalenkkarit, joten tokihan he silloin osaavat ne solmia. Meidän pojat tosin kertoivat, että eivät osaa. Liikkatunnin jälkeen nauhat jäävät auki, kun äiti ei ole paikalla niitä solmimassa. Mene ja tiedä.

Kotona oli hieman erilaisia solmuja odottamassa. Pojat suorittavat äidinkieltä WSOY:n Opitin avulla ja nettiopiskelussa on aina omat hankaluutensa. Joskus netti on liian hidas, eikä tehtävät aukea. Joskus tehtävät jopa puuttuvat. Suoritetuista tehtävistä ei välttämättä kirjaudu muistiin mitään ja silloin nettiope ei näe mitä on oikeasti tehty ja mitä ei. Opelle lähetetyt suoritukset eivät välttämättä saavu perille. Toinen poika ei ole koko vuonna saanut yhtään arviointia opettajaltaan. Toivomme kädet kyynärpäitä myöden ristissä, että kaikki viisi kurssia on mennyt läpi. Tänään toinen teki koetta ja itki koko tekemisen ajan. Koe tuntui hankalalta, koska kaiken oppimisen vastuun joutuu ottamaan itse. Apuna ei ole vieressä luokanopea, joka heti antaisi palautteen ja neuvoisi. Äidin apu on lähellä, mutta ei aina kelpaa. Koe tuli kuitenkin valmiiksi.